Elämää teiniangstin keskellä...

Ajatus joka on pyörinyt mielessä jo useamman vuoden välillä kadoten ja välillä palaillen on se että saanko huutaa lapsilleni?? Ja syy miksi tätä mietin on se että nämä taistelevat virtaseni ovat "tehdasvalmisteisia" lapsia eikä luonnon antamia. Toisinaan kun korotan ääntäni eli suomeksi huudan kurkku käheänä muun huudon yläpuolelle, olen kuulevinani korvissani äänen " minkä takia nämä lapset piti väkisin haluta tähän maailmaan kun et kuitenkaan jaksa niitä". Kun emme ukkoni kanssa heitä onnistuneet saamaan ilman apuvoimia, pitäisikö mun istua naama aurinkona tapahtui mitä vaan...Antaa heidän huutaa ja hakata toisiaan sanomatta mitään, olla vain onnellinen siitä että he syntyivät meille... Kyllä mä noita rakastan, enemmän kun maailmaa ja varmasti niinkuin muutkin äidit, oisin valmis tappamaan heidän puolestaan, mutta en silti pysty elämään tätä arkea ilman että huudan. Tässä kysymys mikä on varmasti mun päässä ikuisuuskysymys...